perjantai 15. lokakuuta 2010

Liikkeentunnistusta ja muuta randomivalitusta nykyisestä konsolipelaamisesta

Muistan edelleenkin ne huikeat fiilikset, kun näin ensimmäiset Wiin pelejä esittelevät trailerit. Etenkin Red Steel näytti kaikessa viileydessään vaan niin uskomattomalta peliltä. Kuvitella, että voisit hyppiä sohvalla tai jopa piiloutua sen taakse, tähdätä käsi vaakatasossa kunnon gangstatyyliin ja muuta siistiä. Tämä kaikki siis videopelissä. Vitut hoodeekraffoista, haluan toimintaa!

Ei ole kuitenkaan kovinkaan kummoinen salaisuus, että Red Steel osoittautui läjäksi haisevaa ydinjätettä. Saman kohtalon koki usea muukin Wiin nimike. Liikkeentunnistus alkoi pahasti tuntua typerältä gimmickiltä, pahimmillaan enemmänkin rasitteelta, eikä pelaamisen mullistajana. En liene ainoa pitkän linjan Nintendomies, joka tunsi itsensä suorastaan hylätyksi, hyväksikäytetyksi ja ennen kaikkea pahasti kusetetuksi. Armoton totuushan Wiin alkuvuosista on se, että sitä kivenkovaa timanttiapeliä piti etsiä saatanan teleskoopeilla. Yksi Mario vuodessa tuntui lähinnä masentavalta.

Hieman tuntuikin hapokkaalta, kun kilpailijoiden koneille ilmestyi Mass Effectin, Gears of Warin ja Unchartedin kaltaisia arvostelumenestyksiä samalla kun Wiin pelivuoden suurin nimike oli naurettavan säälittävän hirveä "peli", todellinen pelialan irvikuva ja kaiken pahan alku ja loppu. Siis Wii Music.

On siis mielenkiintoista huomata, kuinka tilanne on kääntynyt aivan pienen ajan sisällä täysin päälaelleen. Nintendon kotiäitejä, mummoja ja kolmivuotiaita lapsia hemmotellut linja on vaihtunut melkoiseen ydinpelaajille suunnattuun kovien nimikkeiden kavalkaadiin. Kelatkaapa nyt tämän vuoden Wiin pelilistaa ja verratkaa sitä huviksenne mihin tahansa Wiin historiassa. Super Mario Galaxy 2, Metroid: Other M, Donkey Kong Country Returns, Sin and Punishment, Kirby's Epic Yarn ja Epic Mickey. Kaikki samana vuonna. Toki näiden pelien laadusta voi olla montaa mieltä (katson sinua, Metroid), mutta ainakin Nintendo on osoittanut, ettei se ole laisinkaan unohtanut vuosikausia sitä fanittaneita ydinpelaajia. Tai sitten unohti, mutta otti omansa takaisin.

Sitten on taas nämä Microsoft ja Sony.

Sony tekee sitä mitä se parhaiten osaa: kopioi Nintendoa.


Siis voi huokausten sillat ja vittu vielä mitä. Tekisitte ohjaimestanne edes hieman erilaisen, ilman että se aiheuttaa eroottisia mielikuvia. Kenen neropatin idea oli tunkea ohjaimen päätyyn joku idioottimainen pallero? Mikä tämän kyseisen palleron funktio edes on? Ainakin se on vitun ruma, sen tiedän.

"Movessa on nappuloita", sanoo Kevin Butler piikitellessään Microsoftin nappulattoman Kinect- ohjaimen suuntaan.. No hieno homma Kevin. Kerropas, miksi tarvitsemme siis liikkeentunnistusta ylipäätänsä mihinkään? Daiju.

Natal... Anteeksi, Kinect, sentään yrittää hieman viedä ideaa eteenpäin. Toki laitos muistuttaa pahasti PS2:lle ilmestyneestä EyeToysta, mutta teknisesti ollaan aivan eri asteilla, siinä missä PS Move on vain röyhkeä Wiimote+ -kopio. Internetin keskustelupalstoilla näkyy yleensä melkoista kritiikkiä Kinectin hinnasta. Toki Kinect maksaa röyhkeät 150 dollaria yhden pelin kanssa, mutta toisaalta... samassa paketissa on ohjaimet koko sakille. Siinä missä Moven ohjain maksaa 50 dollaria kappale plus jokaiseen vielä nunch... siis lisäohjain 30 dollaria. Nelihenkiselle perheelle Kinect kustantaa sen 150 dollaria, mutta Move pahimmillaan jopa 320 dollaria. Mitä vittua, siis tuplasti enemmän kuin Kinect!?

Hinnan ja "uutuudenviehätyksen" ansiosta Kinectillä onkin tietynlainen etulyöntiasema Moveen. Valitettavasti Kinectin pelit ovat juuri sellaista kamaa, etten tiedä, pitäisikö tukehtua pullaan vai hukuttautua happoon. Joku Kinectimals, siis voi helevetin helevetti.


Hyi saasta, en edes halua ottaa näitä pelejä esille, ja joka kerta kun Kinect Adventuresin kaltainen peli tulee ajatuksiini, haluan oksentaa ja nopeasti. Juuri tällaisia pelejä ei kukaan halua pelata. Ja jos haluaa, ne on pelattu jo Wiillä.

Tässä onkin Moven ja Kinectin suurin haaste. Kinect ja Move ovat vaihtoehtoja Wiille, mutta jotenkin on vaikea uskoa molemmankaan osoittautuvan kovinkaan suuriksi menestyksiksi. Ns. casualpelaajilla on jo Wii, mikä heille mitä todennäköisimmin riittää. Lisäksi liikkeentunnistus on Wiissä vakiona, PS3:lle ja Xboxille se ostetaan erikseen. En usko kotiäidillä olevan kovinkaan suurta kiinnostusta tuhlata rahaa vielä uuteen Wiin kopioon, vielä kun se Wii Fitin tasapainolauta jäi kaappiin pölyttymään kahden käyttökerran jälkeen. Ydinpelaajia taas tuskin kiinnostaa pätkääkään.

Tosin, kyllähän ydinpelaajat sen Kinectin tulevat silti ostamaan. Helpon gamerscoren takia.

keskiviikko 6. lokakuuta 2010

Lasten mehuhetki

Sorruin käymään Hulluilla päivillä. Niin vain sattuu käymään jokaikinen kerta. Hulluahan se on, tiedetään, kun ihmiset lähtevät kahdeksalta aamulla kohti tavarataloa alennettujen tuotteiden perässä. Ja mikäs siinä, yleensä Hulluilta päiviltä löytyykin ihan mukiinmeneviä tarjouksia.
Erityisesti viihde-elektroniikan puolelta. Tänään tosin sain melkoisen kusen maun suuhun, vaikkei tästä tapahtumasta, josta kerron nyt, Stockmannia voi syytääkään (tämä on vasta johdantoa suureen tunteidenpurkaukseen).

Noh, ostin pari peliä ja seitsemän CD -levyllistä musiikkia. Lähinnä niitä levyjä, joiden perään olen jo ikuisuuksia kuolannut, esimerkiksi Yesiä, Rushia ja Dire Straitsia. Eräs levy kiinnitti kuitenkin erikoisella tavalla huomioni. Tuomari Nurmion albumi Lasten mehuhetki lähtisi siedettävään 6,90e hintaan. Levykokoelmastani löytyikin jo valmiiksi kyseisen artistin albumi Kohdusta hautaan, jota pidän tietynlaisena suomalaisen rockin psykopaattisena mestariteoksena. Olin kiinnostunut Nurmiosta lisää. Halusin kokeilla, löytyykö herralta lisää taidonnäytteitä minulle jaettavaksi. En tosin ollut heti paikalla ostoksesta varma, sillä levyjä löytyi jo muutenkin aika reipas määrä kainalosta, ja kyseisen artistin eräs toinen albumi oli myös tarjolla samaan hintaan.

No, mitä helvettiä. Ostin sen Lasten mehuhetken ja lähdin iloisin mielin matkaamaan kohti kotia. Myöhemmin jouduin huomata tehneeni väärän valinnan.

Mutta mitä sitten tapahtuikaan? Rippailin rauhassa levyjä koneelle ja haistelin uusien, avaamattomien kansilehtien tuoksua, kun suureksi järkytyksekseni juuri ostamani Tuomari Nurmion levy ei suostunutkaan latautumaan koneelle.

Säikähdin, katselin levyä, ei naarmuja. Kokeilin ripata muita levyjä, mikä onnistui mainiosti. Ongelma ei siis ollut tietokoneessa tai mediasoittimessa, vaan itse levyssä. Otin levyn ulos koneesta ja aloin tutkailemaan läpyskää tarkemmin. Ja kappas vain.


Tässä pisteessä allekirjoittanut flippasi 54 miljoonaa kierrosta. "Not playable on cd-rom drivers". ANTEEKSI VAIN, MUTTA MITÄ HELVETTIÄ TÄMÄ ON OLEVINAAN? Ostin siis CD-levyn joka ei toimi CD-asemassa. Tämä ei mahdu kaaliini millään tavalla. Tämä on järjetöntä. Sama kuin kävisin ostamassa mikropizzan, joka ei lämpene mikrossa.

Olisin ihan sujut asian kanssa, mikäli vain levyn kopiointi olisi mahdotonta, mutta nyt en kykene edes KUUNTELEMAAN ostamaani äänilevyä! Oletettavasti levyn kuunteleminen on mahdotonta myös pelikonsolilla, joten levyn kuuntelumahdollisuudet alkavat huveta. Pitääkö mun mennä jumankauta mun vanhempien autoon kuuntelemaan tätä levyä, häh?

Ai niin, ei tämä toimi autossakaan. Voi vittu!

Häiritsevintä tässä on ehdottomasti se, ettei tämmöisestä kusetuksesta ollut mitään vinkkiä levyn etu-tai takakannessa. Ei mitään! Ainoat sanat röyhkeästä kopionsuojauksesta ovat juurikin tuossa yllänähdyssä kuvassa. Pitääkö mun tästä lähtien alkaa availla näitä levynkansia kaupassa, jotta tietäisin, mitä pakkaus pitääkään sisällä?

Yritin hillitä hermoni ja miettiä vaihtoehtoja. Levyä en palauta, se on vissi. Tulin siihen lopputulokseen, että ainoa tapa kuunnella tätä levyä on röyhkeästi warettaa se. Warettaminen on mielestäni kaikin puolin väärin ja perseestä, yhteiskunnan tuho ym. ym., mutta tällä kertaa jouduin ylittämään kaikki henkiset esteeni ja laittaa Nurmion levy kulkemaan minulle kaistoja pitkin. Paitsi että eihän sitä ole missään ladattavissa. Perkele! Noh, säästyinpäs laittomuuksilta.

Lievästi ketuttaa. Tällä hetkellä levy makaa levyhyllyssäni täysin tyhjän panttina. Tuomari Nurmiota lainaten: Lasten mehuhetkiii päättyi ikävästiii.

perjantai 24. syyskuuta 2010

Törön Top 10, osa 1: Kuvottavimmat levynkannet

Rakkaat ystävät, valitettavasti en ole henkilökohtaisten kiireitteni ja henkisen tasapainoni järkkymisen aiheuttamien ahdistusten takia kyennyt päivittämään blogiani, mutta nyt sitä sitten piisaa! Koska todellinen rytinällä aloittaminen olisi liian lannistavaa ajatellen sitä seuraavia blogeja, päätin täksi kerraksi upota massan sekaan ja tehdä umpitylsän ja laiskan Top 10-listan. Jätetään se GTA IV:n dissaus sitten seuraavaan blogiin, jonka lupaan kirjoittavani valmiiksi, ennen kuin Duke Nukem Forever ilmestyy.

Mutta, itse asiaan. Tämä ensimmäinen Top 10 käsittelee levynkansia. Rumia sellaisia. Levynkannethan voivat olla periaatteessa millaisia vain, sillä hei, musiikkihan loppujen lopuksi määrää, kuinka hyvä se levy loppujen lopuksi onkaan. Silti, aina välillä vastaan tulee suoranaisia oksennusreaktioita aiheuttavia "taideteoksia", jotka nähdessään alkaa ensin epäillä kuvittajan, sitten yhtyeen, kolmanneksi levy-yhtiön ja lopuksi omaa mielenterveyttä. Senpä takia, ladies and ladies, tässä on...

...TÖRÖN TOP 10, OSA 1: KUVOTTAVIMMAT LEVYNKANNET!

10. Eppu Normaali - Studio Etana (1993)


Eppu Normaalin kautta aikain kenties heikointa studiolätyskää edelsi yli vuoden kestäneet äänitysprosessi, jonka aikana yhtyeen heput (tai siis Eput, heh heh) olivat kasvattaneet itselleen järkyttävät parrat ja viikset. Kuvottavat hippikuteet ja teennäistäkin teennäisempi tekopirteys kruunaavat kokonaisuuden. Taustalla leijuvat planeetat ovat täyttä mindfuckia, kuten myös murhanhimoinen kissa levyn takakannessa.

Lopputuomio: 90-luvun alkua kamalimmillaan. Tämän rinnalla lama oli pelkkä vitsi.

9. CMX - Aura (1994)


CMX:n Aura ja sen kansikuva ovat täydellisiä vastakohtia. Auralla CMX pääsi musiikilliseen kukoistukseensa, jonka se onnistui ylittämään vasta kymmenen vuotta myöhemmin. Kansikuvassa poseeraava AW Yrjänä taas koristaa yhtä kamalimmista kansista koskaan. Kaikkein sietämättömintä kannessa ei kuitenkaan ole hirvittävä väritys tai AW, vaan infernaalisen nolo oranssi teksti.

Lopputuomio: Haisee hielleeeeee!!!!

8. The Beatles - Yesterday And Today (1966)


The Beatles. Yhtye lukemattomien, suloisten yhteislaulusävelmien. Mitä olisikaan maailmamme ilman Hey Judea tai Yesterdayta? Vissisti parempi paikka, mikäli tämän kokoelma-albumin kanteen on uskomista. Toki The Beatles oli järkyttänyt massoja pitkillä hiuksillaan ja rokkenrollillaan jo ikuiset ajat, mutta tässä pisteessä herrat menivät maata madellen riman ali. Tarkoitus järkyttää herkimpiä kukkahatutättejä ja vanhempia, ja herättää huomiota on tietenkin ymmärrettävää, mutta kun mietitään, millaista musiikkia nämä heput puuhasivat, alkavat hälytyskellot soida. Herranen aika sentään, kyseessä on THE BEATLES eikä mikään vitun kannibal korpse!

Lopputuomio: "Äiti äiti, katso mitä ostin sulle lahjaksi levykaupasta!" - Viljo 8v

7. Metallica - Metal Up Your Ass (1982)


Ennen levytyssopimusta Metallican pojat halusivat viestittää maailmalle, mikä heidän elämäntehtävänsä tulee olemaan. Metal Up Your Ass on kirjaimellisesti sitä itseään, kansikuvaa myöten. Miekkaa kannatteleva käsi työntymässä vessanpytystä ylös. Kuka helvetti näitä juttuja oikein keksii?

Lopputuomio: Tämän kannen nähtyäsi tulet käyttäytymään vessakäynneilläsi huomattavasti entistä varovaisemmin. Etenkin julkisissa vessoissa.

6. Manowar - Anthology (1997)


GAAAAAAAAAAAAAAAAAAAYYYY!!!!

Lopputuomio: 'Nuf said.

5. Hassisen kone - Täältä tullaan Venäjä! (1980)


Hassisen koneen esikoisalbumi on toki suomalaisen uuden aallon merkkiteoksia, mutta se ei tule koskaan korvaamaan sitä vääryyttä, jonka Hassisen kone teki kansikuvaa suunnitellessaan. Kuvottava punainen tausta ja siihen yhdistetty sininen teksti aiheuttaa päätähalkovaa migreeniä. Käytettyä kondomia pitelevä Barbien poitsufrendi ja kaksi venäläistä nukkea edustavat selvästi jotain elämää suurempaa, mutta hyi hitto nyt sentään! Ainoa mikä kannesta puuttuu, on Neuvostoliiton sirppilogo tai Stalinin viikset. Albumin kappale "Viimeinen rock ennen aivokuolemaa" äänitettiin todennäköisesti ennen kuin albumin kantta alettiin suunnitella, jos tiedätte mitä tarkoitan.

Lopputuomio: Ei huolet paina, ei rasitu polla. Voiko tämän kuvottavampaa kantta olla?

4. Tuomari Nurmio - Punainen Planeetta (1982)


Tuomari Nurmiolta olisi voinut valita melkein kaikki kannet tähän listaan. Tsekatkaapa huviksenne vaikkapa Lasten mehuhetki tai Kohdusta hautaan. Tässä komeilee kuitenkin Punainen planeetta, jossa Sex Pistolsilta lainattua, viikkotolkulla kestävää epilepsiaa aiheuttavaa kahden täydellisesti yhteensopimattoman värin muodostamaa ideaa on hyödynnetty... köh, säkähdyttävästi?

Lopputuomio: AAARGHHH MY EYES ARE BLEEDING!!!

3. Ozzy Osbourne - Bark at the Moon (1983)


Hevimusiikin hulluin mies ei liene liitoiteltu ilmaisu Ozzy Osbournesta. Suosittelen lämpimästi lukemaan kyseisen heebon omaelämäkerran, mikäli yhtään kiinnostaa, sillä setti on parhaimmillaankin aivan hulvatonta. Kuten on tämä kansikin, jossa herra Osbourne on... no, katsokaa itse. Mietin vain, kuka hullu keksii tällaisia ideoita, ja kuka idiootti suostuu toteuttamaan ne. Oman osansa naamapalmuiluun tuo albumin nimikkokappaleen hysteerinen musiikkivideo, jota suosittelen kaikille huonon komiikan ystäville.

Lopputuomio: SHAROOOOOOON!!!!

2. Black Sabbath - Born Again (1983)


Mitä vittua?

Lopputuomio: Oikeesti.

1. Eppu Normaali - Tahroja paperilla -persekansi (1990)


Valitan, etten saanut tähän parempaa kuvaa kyseisestä singlestä. Siitä ei nimittäin juurikaan liiku kuvia, ja halusin tietenkin suojella rakkaiden lukijoideni arvokkaita silmiä. Tätä singleä painettiin tasan 50 kappaletta ja niitä pidetään nykyisin useiden satojen euron arvoisina keräilyharvinaisuuksina. Sinänsä kummallista, koska... katsokaa nyt sitä! Tai ei, älkää katsoko, koska elinikäisten painajaisten mahdollisuus on tämän kansikuvan kohdalla lähempänä kuin milloinkaan. Eppu Normaali tosin onnistui hienosti löytämään singlen nimeä kuvaavan kannen. Onnitteluni ja osanottoni.

Lopputuomio: ...UMP!

tiistai 3. elokuuta 2010

Radio Nova

Täytyy heti aluksi myöntää, etten juurikaan kuuntele radiota. Radio City oli aivan loistava kanava, sillä se soitti oikeanlaista musiikkia juuri oikealla otteella, ilman hölmöjä mainoksia tai teennäisiä juontajia. Radio Rock olisi loistava kanava, mikäli soittolistat eivät koostuisi lähes kokonaan nykypäivän jumputus"hevistä". Paras vaihtoehto on edelleenkin turvautua omaan levykirjastoon.

Joka tapauksessa joskus joutuu ikävästi sellaisin tilanteisiin, jossa radio on yksinkertaisesti pakko avata. Kaupallisten radiokanavien sysimusta perspää on ihanaakin ihanampi Radio Nova. Kanava on jollakin kumman ilveellä saanut haalittua Suomen kuunnelluimman kanavan kiistattoman kärkipaikan. Radio Nova soi kaikkialla. Se soi bussissa, taksissa, kaupassa, huoltoasemilla ja pahimmillaan myös omassa autossa! Radio Novaa ei voi välttää. Kun se tulee, se tulee. Täysin varoittamatta.



Nova yrittää miellyttää kaikkia. Yleisön perseennuolenta alkaa mennä jo mauttomaksi, kun ylipirteät juontajat soittavat samoja soittolistoja päivästä toiseen. Soittolistat poukkoilevat akselilla iskelmä-pop-aikuisrock-"hevi". Eli käytännössä jokaiselle jotakin, täysin yllätyksetöntä ja tylsää mainstreamia, joka periaatteessa sopii kaikille. Tosin, jos minulta kysyttäisiin, millainen Radio Novan kuulijakunta on, voisin väittää, että yli 70% aktiivisista kuuntelijoista on joko 40v feelgood-tätejä tai niitä, jotka eivät vähääkään välitä ja pitävät radiota auki vain siksi, että se on olemassa.

Radio Novan soittolistat ovat aivan kamalia. Samoja kappaleita vuodesta toiseen. Raining Men, Living on a Prayer ja se yks Mamban biisi soivat joka päivä vähintään viisi kertaa. Nyt Novalla on tosin joku hauska kampanja menossa: "Ei samoja kappaleita työpäivän aikana". Asenne on ihailtava, joskin tämä ei tarkoita sitä, etteikö Lauri Tähkältä voisi soittaa vaikkapa kymmentä eri biisiä työpäivän sisään.

Soittolistoilta puuttuu riskinotto. Varsinaista kohderyhmää ei ole, joten kanavalle ei tietyllä tapaa ole iskostunut edes omaa identiteettiään. Paitsi tietenkin se, että se soi kaikkialla ja nostaa verenpaineen yli terveyden rajojen.



Juontajista en halua puhua. Tekopirteitä heppuja. Ile Jokisella on hyvä ääni ja Kimmo Vehviläisellä on joskus pöhköjä juttuja.

Mainoksia on aivan liikaa. Niitä soitetaan joka välissä ja ne ovat joka ikinen kerta niitä ABC:n kahvimainoksia. Tosi jees kuunnella samaa settiä kun ajat autolla koko matkan Helsingistä vaikkapa Ouluun ja kuulet samat mainokset miljoonaan kertaan. Arvatkaa vaan, tekeekö enää mieli käydä ABC:llä.

Yksi Novan leimaavimmista piirteistä on sen useat ohjelmat. Nämä ohjelmat ovat juuri tällaista perinteistä feelgood-meininkiä, joita kuunnellessa tuntee joko iloa tai myötähäpeää.

Otan pari esimerkkiä.

"Mitä kuuluu Marja-Leena?" on ehkä turhin ohjelma ikinä. Siinä joku henkilö soittaa Novan studioon, koska haluaa löytää kauan kadoksissa olleen ystävänsä. Noh, Novan juontaja "auttaa" yhdistämällä puhelun numeropalveluun ja kysymällä sieltä soittajan kadonnutta kaveria.

Minkä ihmeen takia ohjelmaan soittajat eivät osaa soittaa itse sinne numeropalveluun? Minkä takia jonkun helvetin radiokanavan pitää toimia välikätenä? Ovatko soittajat ujoja vai huomionkipeitä? Mitä hulluutta tämä on!?

Laatikon salaisuus on kenties suosikkini. Siinä soittajat arvailevat, mitä "laatikkoon" on kätketty. Palkintopotti kasvaa joka kierroksella isommaksi ja isommaksi, kunnes joku fiksu nappaa potin omakseen. Jokainen soittaja saa esittää kaksi arvausta tai kaksi kysymystä, tai terävimmässä tapauksessa yhden molemmista. En tiedä, jännittääkö soittajia niin huikeasti, mutta he ovat usein aivan pihalla siitä, miten parhaiten kannattaisi kilpailussa menestyä.

Novan nettisivuilla on lista arvatuista esineistä ja kysytyistä kysymyksistä. Fiksu kisaaja lukisi nämä vinkit ja keksisi niiden perusteella muutaman ehdotuksen, joiden väliltä hän voisi päätyä ratkaisuun keksimällä esinettä koskevan kysymyksen.

Näin ei kuitenkaan tunnu tekevän kukaan. Kaikkein pässeimpiä ovat ihmiset, jotka arvaavat esinettä ja VASTA SITTEN kysyvät kysymyksen! Eli käytännössä pelaaja menettää voittomahdollisuutensa jo arvauksen kohdalla. Ding dong, ulos ohjelmastani, pelle.

Ja vieläkö joku ihmettelee, miksi valitsen omat musiikkini radion sijaan?

sunnuntai 18. heinäkuuta 2010

Halo - kohti ääretöntä ja sen yli?

Halo. Tuo Microsoftin peliosaston lippulaiva. Peli, joka mullisti maailman ikuisesti. Peli, jonka tuntevat kaikki pelaajat. Ja jopa heidän äitinsä. Peli, joka on jokaisen Xbox -pelaajan pakko-ostos. Peli, jota kaikki rakastavat.

Hetkinen, anteeksi mitä?

Halo on maailman yliarvostetuin pelisarja. Olen pelannut sarjan jokaikistä pääpeliä, enkä kolmen kokonaisen pelin ja yhden lisäpaketin jälkeen ymmärrä vieläkään, mistä kaikki hypetys ja loisto on perustansa saanut.

Pelisarjan huimien myyntilukujen takana on selvästi Microsoftin aggressiivisen tehokas markkinointi. "Mullistava", "myyntimenestys" ja "pelasta maailma"-tyyppiset hehkutukset uppoavat pöhkömpäänkin moukkaan. Typerät, ylipainoiset jonnet ostavat, aivopeseytyvät ja kehuvat tuotosta kavereilleen. Sana leviää ja pian koko maailma on sokeiden halofanien vallassa. Pelikriitikoille vilautetaan viiden tonnin shekkiä ja huippuarvosanat on taattu. Samalla Microsoftin pelipuolen johtajat hierovat käsiään yhteen, nauravat räkäisesti ja tanssivat jormat ojossa pankkiin. Mission Accomplished.

Mutta minuahan te perkeleet ette huijaa.

Halon juoni on täyttä roskaa. Master Chief sitä ja tätä, Cortana jotain muuta, ei kiinnosta. Joka tapauksessa alienit hyökkäävät ja mestarikokki herätetään jostakin kumman horrostilasta siinä toivossa, että maailma pelastuu tämän vihreän pökkelön avulla. Jee.



Sitten alkaakin ikävystyttävin putkiräiskintä miesmuistiin. Jo ensimmäisen Halon ensimmäinen kenttä on painunut ikuisiksi muistikuviksi verkkokalvoilleni. Astu harmaaseen putkeen, ammu alien, hyppää seuraavaan harmaaseen putkeen, toista, toista, toista, toista, kenttä läpi. Klaustrofobia on väistämätöntä.

Kaikki kentät eivät tietenkään ole putkia, mutta silloin ne ovat liian laajoja, liian autoita, liian tylsiä ja liian pitkiä. Laajemmissa kentissä päästään yleensä ajamaan jollakin ajoneuvolla, jonka kontrollit ovat usein karmivaakin karmaisevammat. Jos räiskintäpelissä on loppujen lopuksi kyse intensiivisestä toiminnasta ja tiukasta pelituntumasta, niin miksi helvetissä Halon ajoneuvot käyttäytyvät niin naurettavan typerästi? En ole koskaan ollut minkäänlaisissa aineissa Haloa pelatessani (ehkä sietäisi, huh), mutta silti "luotettava" ajokkini käyttäytyi aivan kuin sitä olisi ajanut viiden promillen humalassa oleva kädetön aasi. Fysiikat ovat aivan hirveitä, ajoneuvo ajaa minne sattuu - yleensä rotkoon- , eikä ajaminen muutenkaan ole erityisen hauskaa. Harmi, että se on silti parasta, mitä koko pelillä on tarjottavana.

Yksi silmiinpistävimmistä Halon ongelmista on ehdottomasti se, kuinka typerästi suunniteltuja viholliset ovat. Verenhimoisten alieneiden tulisi herättää pelkoa ja kauhua, jopa kunnioitusta, mutta yllättäen tilanne onkin käännetty täysin päälaelleen. Pienimmät örkit herättävät pelon sijaan ennemminkin sääliä. Heikot kääpiöalienit juoksevat ympäriinsä huutaen, aivan kuin niiltä olisi varastettu joku iso tikkari. Isommat körmyt taas näyttävät kääpiöitäkin typerimmiltä ja ne kestävät toki paljon lämää, mutta ovat näköjään törmänneet lapsina johonkin valtavaan puuhun, sillä näiden kavereiden päässä ei vellin lisäksi tunnu liikkuvan mitään. Koko pelisarjassa on ehkä viisi tai kuusi erilaista vihollismallia, joista jokainen on joko tylsä tai ärsyttävän tylsä.

Räiskintäpeleissä tärkeintä oivan kenttäsuunnittelun ja tasapainoisen rytmityksen lisäksi ovat tietenkin ASEET. Ilman aseita ei ole räiskintää, ilman räiskintää ei ole toimintaa, ilman toimintaa ei ole mitään. Aseet siis näyttelevät suurta roolia räiskintäpelien maailmassa.

Ja mitä Halon aseet ovat...? Huokaan. Eivät mitään. Halon epätasapainoisissa aseissa ei ole pätkääkään munaa. Super Soakerit ampuvat piupiu ja körmyt kaatuvat pöks. Missä kickbacki? Missä äänitehosteet? Missä muna!? Ampuminen tuntuu tönköltä ja hitaalta, eikä pelistä tunnu löytyvän mahdollisuuksia strategiseen pelaamiseen, vaan yksinkertainen ramboilu tuntuu olevan paras taktiikka pelissä etenemiseen.



"No mut sä et oo pelannu multipleijerii!" Olen. Halo 3:n kampanja meni läpi neljän pelaajan cooppina, mikä oli kieltämättä ihan ookoo puurtamista. Tosiasia on kuitenkin se, että mikä tahansa peli tuntuu hyvältä, jos sitä pelaa kavereiden kanssa samaan aikaan. Se oikea todellinen nettipeli taas on niin nähtyä toimintaa, että hohhoijjakkaa. Yksinpelin tönkköys on edelleen tallella, eikä pelaaminen tunnu eroavan esimerkiksi antiikkisesta Quake 3:sta loppujen lopuksi paljon mitenkään.

En voi ymmärtää, kuinka näin turhanpäiväinen, sieluton ja tönkkö peli on saanut aikaan käsittämättömän fanikunnan ja oheistuotteiden litanjan. Komean ulkokuoren ja suuren hypetyksen alta löytyy keskinkertaisuutta tihkuva tylsä paukuttelu, jossa ei ole mitään mieltä.

Haloo!?

keskiviikko 7. heinäkuuta 2010

Tapaus Sonic the Hedgehog

Okei, myönnetään nyt heti aluksi, etten ole koskaan ollut erityinen Sonicin ystävä. Alkuperäiset 2D-tasoloikinnat ovat toki legendaarisia ja plaaplaa, mutta - rehellisyyden nimissä - niistäkin on vaikea pitää.

Soniceissa on (ymmärtääkseni) ideana paahtaa tuhatta ja sataa muka erilaisten ja mielikuvituksellisten kenttien läpi ja yrittää siinä sivussa sitten kerätä jotain rinkuloita. Käytännössä homma muistuttaa mitä tahansa tusinaloikkaa, mutta hei. Koska se on Segan maskottipeli ja siinä juostaan lujaa, sen on oltava hyvä. Vai mitä?

Soniceissa on aina ollut ongelmia. Ensimmäisten pelien silmiinpistävin ongelma oli se, kuinka huikean masentavaa oli paahtaa ensin tuhatta ja sataa vain lätkähtääkseen päin jotain puskasta hyppäävää körmyä. Juuri kun se pieni sievä hymy alkoi löytyä pelaajan kasvoilta...!



Koska reaktioaikaa on alle sekunti, on turhutuminen lähellä alta aikayksikön. Jos haluan pelata siis Sonicia kuten on tarkoitettu, niin miksi vitussa se on sitten estetty? Ainoat vaihtoehdot selvitä raivonpuuskahduksilta on siis kytkeä koodit päälle... tai yrittää muistaa kenttien rakenteet ulkoa.

Ulkoa muistaminen on kamalinta paskaa, mitä videopeleissä voi olla. En halua jankata samaa paskaa vuositolkulla, vaan haluan jatkuvalla syötöllä uusia elämyksiä ja kokemuksia. Tästä nimenomaisesta syystä useat tappelupelit ovat mielestäni täyttä roskaa. Jos haluan lyödä botteja turpaan, teen sen, enkä opettele 500 tuntia jotain vitun hadoukenia jossain vitun harjoittelumoodissa.

Siinä missä esimerkiksi Super Mariossa virheistä voi syyttää vain itseään, osoittaa syyttäävä sormi Sonicin kohdalla vain typerää japanilaista pelisuunnittelijaa.

Joka tapauksessa Sonic on loppujen lopuksi pelisarja, joka olisi puolestani saanut kuolla pois noin kymmenen vuotta sitten. Näin oltaisiin säästytty videopelihistorian kenties suurimmalta persraiskaukselta. Homma Sonicin kanssa alkoi mennä reisille jo Sonic 3D:n aikaan, joka oli aivan hävyttömän paska, muka-kolmiuloitteinen läimäys märällä rätillä kiveksille. "Peli", josta kykeni nauttimaan ehkä vain kovien huumeiden alaisena, jos silloinkaan. Kuten tiedämme, pahin oli vasta edessä.

Dramcast oli Segan viimeinen konsoli. Vaikka konsolille löytyikin kieltämättä herkullisia tekeleitä (Ikaruga, Skies of Arcadia, Jet Set Radio, Crazy Taxi), oli Dreamcast älytön floppi. Kenties tämä johtui osittain konsolin myyntivalteiksi luvattujen kolmiuloitteisten Sonicien paskuudesta. Näihin aikoihin Sega yritti muuttaa Soniceista modernimpia ja tehdä siilimaskotistaan jonkunlainen 128-bittisten konsolien tasohyppelyiden uranuurtaja. Jo edellisellä sukupolvella oltiin nähty loistavia pelisarjojen käännöksiä 3d-aikaan. Super Marion, Metal Gearin ja The Legend of Zeldan kaltaisten onnistujen sijaan Sonic liittyi Castlevanian ja muiden epäonnisten pariin.



Sega alkoi tunkea Sonic -universumiin kaikkea ylimääräistä hölynpölyä. Viittaan tällä erityisesti sarjan uusien hahmojen suuntaan. Ketä helvettiä liikuttaa pätkääkään superärsyttävän Amy Rosen, aneemisen Big the Fatin tai muiden heliumien seikkailut? Haluan Sonicin ja Eggmanin, kenties jopa Tailsin ja Knucklesin, mutta en mitään helvetin yhdentekeviä talitinttejä poukkoilemassa ruudullani. Uusien hahmojen järkyttävin puoli on se, kuinka Sega yritti muka tehdä niiden seurauksena pelejänsä monipuolisemmiksi, lisäämällä kaikenlaista epämääräistä, kuten ampumista ja kalastusta (herranjumala!) peleihinsä. Ikään kuin Sega olisi halunnut tehdä Sonicista valovoimaisen ja monipuolisen hahmon, Marion tapaan.

Sonic EI TOIMI kolmiuloitteisena seikkailupelinä. Toki kaksiuloitteisten Sonicien ongelmat ovat edelleen kolmiuloitteisissa peleissä läsnä, mutta kolmannen ulottuvuuden ja uuden teknologian otettua vallan sinisestä siilistämme, on ongelmia ilmiintynyt lisää ja lisää ja lisää. Ja lisää. Kameraongelmista paskaan ääninäyttelyyn, typerästä kenttäsuunnittelusta jo edellämainittuihin idioottimaisiin hahmoihin ja niin edelleen.

Lopulta tuntuu siltä, ettei Sega ole edes yrittänyt tehdä mitään sarjan hyväksi sitten Sonic Adventure 2:n (joka on muuten reippaasti paras kolmiuloitteinen Sonic, eikä siltikään kovin loistelias). Nykyisen sukupolven synnyttyä Sonic ikään kuin vajosi unholaan. Sonicista tuli Dreamcastin kuoleman myötä täysin nolla, tusinatuote. Ilmeetön hahmo, jonka kohtalon ovat jakaneet myös kollegansa Crash Bandicoot ja Spyro. Sonic Adventure 2:n jälkeen Sonicista katosi se pieninkin hehku, se kiilto, mikä sen yllä oli paistatellut vuosikausien ajan. Sonicista tuli liukuhihnatuotetta, äivotonta massaa, joka yrittää uudistua menestyksekkäästi ja miellyttää kaikkia, onnistumatta missään. Soniceja tulee liikaa. Ne ovat liian tylsiä ja huonoja herättääkseen muiden kuin koko ikänsä Segan munaa imeneiden huomion.

Voisin avautua useita kymmeniä sivuja siitä, kuinka hävyttömällä tavalla Sega on kohdellut maskottiaan nykyisen sukupolven aikana. En kuitenkaan halua kiinnittää tähän surunäytelmään liikaa huomiota, joten ritareiden ja ihmissusien myötä voinen tiivistää ajatukseni Sonicista muutamiin lauseisiin. Näiden uusien pelisarjan osien, spinoffien ja televisiosarjojen myötä on harmittavaa todeta se tosiasia, että Sonic on menettänyt identiteettinsä. Mihin katosi kylmänviileä tasohyppelyiden toimintasankari? Sega ei näytä ymmärtäneen sitä, ettei Sonic ole Marion kaltainen kaikkeen sopeutuva yleiskasvo! Varsinkaan silloin, kun otetaan puheeksi pelien laatu.

Joka tapauksessa pelaajat tuntuvat vain haluavan ensimmäisten Sonicien kaltaista toimintaa. Sega kuuntelee kerrankin fanejaan, ja mitä saamme: kaksiuloitteisen Sonicin (jippii), joka... on herranjumala sentään... SONIC 4! Jälleen kerran, voisin käyttää tunteja, ellen jopa päiviä vain avautuakseni siitä, kuinka typerä nimi Sonic 4 on, kuinka typerä idea on julkaista peli rikkinäisinä osasina internetin kautta, ja niin edelleen. Tyydyn kuitenkin esittämään keskimmäisen järkytykseni kohteen tämän kuvan avulla:



Okei Sega, okei. Halusimme ensimmäisten Sonicien kaltaisen pelin. Ero on siinä, että tämä on aivan vitun sama peli, jota pelasin 20 vuotta sitten Mega Drivella. SONIC 4... Sega... Vittu!