Liikkeentunnistusta ja muuta randomivalitusta nykyisestä konsolipelaamisesta

Muistan edelleenkin ne huikeat fiilikset, kun näin ensimmäiset Wiin pelejä esittelevät trailerit. Etenkin Red Steel näytti kaikessa viileydessään vaan niin uskomattomalta peliltä. Kuvitella, että voisit hyppiä sohvalla tai jopa piiloutua sen taakse, tähdätä käsi vaakatasossa kunnon gangstatyyliin ja muuta siistiä. Tämä kaikki siis videopelissä. Vitut hoodeekraffoista, haluan toimintaa!

Ei ole kuitenkaan kovinkaan kummoinen salaisuus, että Red Steel osoittautui läjäksi haisevaa ydinjätettä. Saman kohtalon koki usea muukin Wiin nimike. Liikkeentunnistus alkoi pahasti tuntua typerältä gimmickiltä, pahimmillaan enemmänkin rasitteelta, eikä pelaamisen mullistajana. En liene ainoa pitkän linjan Nintendomies, joka tunsi itsensä suorastaan hylätyksi, hyväksikäytetyksi ja ennen kaikkea pahasti kusetetuksi. Armoton totuushan Wiin alkuvuosista on se, että sitä kivenkovaa timanttiapeliä piti etsiä saatanan teleskoopeilla. Yksi Mario vuodessa tuntui lähinnä masentavalta.

Hieman tuntuikin hapokkaalta, kun kilpailijoiden koneille ilmestyi Mass Effectin, Gears of Warin ja Unchartedin kaltaisia arvostelumenestyksiä samalla kun Wiin pelivuoden suurin nimike oli naurettavan säälittävän hirveä "peli", todellinen pelialan irvikuva ja kaiken pahan alku ja loppu. Siis Wii Music.

On siis mielenkiintoista huomata, kuinka tilanne on kääntynyt aivan pienen ajan sisällä täysin päälaelleen. Nintendon kotiäitejä, mummoja ja kolmivuotiaita lapsia hemmotellut linja on vaihtunut melkoiseen ydinpelaajille suunnattuun kovien nimikkeiden kavalkaadiin. Kelatkaapa nyt tämän vuoden Wiin pelilistaa ja verratkaa sitä huviksenne mihin tahansa Wiin historiassa. Super Mario Galaxy 2, Metroid: Other M, Donkey Kong Country Returns, Sin and Punishment, Kirby's Epic Yarn ja Epic Mickey. Kaikki samana vuonna. Toki näiden pelien laadusta voi olla montaa mieltä (katson sinua, Metroid), mutta ainakin Nintendo on osoittanut, ettei se ole laisinkaan unohtanut vuosikausia sitä fanittaneita ydinpelaajia. Tai sitten unohti, mutta otti omansa takaisin.

Sitten on taas nämä Microsoft ja Sony.

Sony tekee sitä mitä se parhaiten osaa: kopioi Nintendoa.


Siis voi huokausten sillat ja vittu vielä mitä. Tekisitte ohjaimestanne edes hieman erilaisen, ilman että se aiheuttaa eroottisia mielikuvia. Kenen neropatin idea oli tunkea ohjaimen päätyyn joku idioottimainen pallero? Mikä tämän kyseisen palleron funktio edes on? Ainakin se on vitun ruma, sen tiedän.

"Movessa on nappuloita", sanoo Kevin Butler piikitellessään Microsoftin nappulattoman Kinect- ohjaimen suuntaan.. No hieno homma Kevin. Kerropas, miksi tarvitsemme siis liikkeentunnistusta ylipäätänsä mihinkään? Daiju.

Natal... Anteeksi, Kinect, sentään yrittää hieman viedä ideaa eteenpäin. Toki laitos muistuttaa pahasti PS2:lle ilmestyneestä EyeToysta, mutta teknisesti ollaan aivan eri asteilla, siinä missä PS Move on vain röyhkeä Wiimote+ -kopio. Internetin keskustelupalstoilla näkyy yleensä melkoista kritiikkiä Kinectin hinnasta. Toki Kinect maksaa röyhkeät 150 dollaria yhden pelin kanssa, mutta toisaalta... samassa paketissa on ohjaimet koko sakille. Siinä missä Moven ohjain maksaa 50 dollaria kappale plus jokaiseen vielä nunch... siis lisäohjain 30 dollaria. Nelihenkiselle perheelle Kinect kustantaa sen 150 dollaria, mutta Move pahimmillaan jopa 320 dollaria. Mitä vittua, siis tuplasti enemmän kuin Kinect!?

Hinnan ja "uutuudenviehätyksen" ansiosta Kinectillä onkin tietynlainen etulyöntiasema Moveen. Valitettavasti Kinectin pelit ovat juuri sellaista kamaa, etten tiedä, pitäisikö tukehtua pullaan vai hukuttautua happoon. Joku Kinectimals, siis voi helevetin helevetti.


Hyi saasta, en edes halua ottaa näitä pelejä esille, ja joka kerta kun Kinect Adventuresin kaltainen peli tulee ajatuksiini, haluan oksentaa ja nopeasti. Juuri tällaisia pelejä ei kukaan halua pelata. Ja jos haluaa, ne on pelattu jo Wiillä.

Tässä onkin Moven ja Kinectin suurin haaste. Kinect ja Move ovat vaihtoehtoja Wiille, mutta jotenkin on vaikea uskoa molemmankaan osoittautuvan kovinkaan suuriksi menestyksiksi. Ns. casualpelaajilla on jo Wii, mikä heille mitä todennäköisimmin riittää. Lisäksi liikkeentunnistus on Wiissä vakiona, PS3:lle ja Xboxille se ostetaan erikseen. En usko kotiäidillä olevan kovinkaan suurta kiinnostusta tuhlata rahaa vielä uuteen Wiin kopioon, vielä kun se Wii Fitin tasapainolauta jäi kaappiin pölyttymään kahden käyttökerran jälkeen. Ydinpelaajia taas tuskin kiinnostaa pätkääkään.

Tosin, kyllähän ydinpelaajat sen Kinectin tulevat silti ostamaan. Helpon gamerscoren takia.

Lasten mehuhetki

Sorruin käymään Hulluilla päivillä. Niin vain sattuu käymään jokaikinen kerta. Hulluahan se on, tiedetään, kun ihmiset lähtevät kahdeksalta aamulla kohti tavarataloa alennettujen tuotteiden perässä. Ja mikäs siinä, yleensä Hulluilta päiviltä löytyykin ihan mukiinmeneviä tarjouksia.
Erityisesti viihde-elektroniikan puolelta. Tänään tosin sain melkoisen kusen maun suuhun, vaikkei tästä tapahtumasta, josta kerron nyt, Stockmannia voi syytääkään (tämä on vasta johdantoa suureen tunteidenpurkaukseen).

Noh, ostin pari peliä ja seitsemän CD -levyllistä musiikkia. Lähinnä niitä levyjä, joiden perään olen jo ikuisuuksia kuolannut, esimerkiksi Yesiä, Rushia ja Dire Straitsia. Eräs levy kiinnitti kuitenkin erikoisella tavalla huomioni. Tuomari Nurmion albumi Lasten mehuhetki lähtisi siedettävään 6,90e hintaan. Levykokoelmastani löytyikin jo valmiiksi kyseisen artistin albumi Kohdusta hautaan, jota pidän tietynlaisena suomalaisen rockin psykopaattisena mestariteoksena. Olin kiinnostunut Nurmiosta lisää. Halusin kokeilla, löytyykö herralta lisää taidonnäytteitä minulle jaettavaksi. En tosin ollut heti paikalla ostoksesta varma, sillä levyjä löytyi jo muutenkin aika reipas määrä kainalosta, ja kyseisen artistin eräs toinen albumi oli myös tarjolla samaan hintaan.

No, mitä helvettiä. Ostin sen Lasten mehuhetken ja lähdin iloisin mielin matkaamaan kohti kotia. Myöhemmin jouduin huomata tehneeni väärän valinnan.

Mutta mitä sitten tapahtuikaan? Rippailin rauhassa levyjä koneelle ja haistelin uusien, avaamattomien kansilehtien tuoksua, kun suureksi järkytyksekseni juuri ostamani Tuomari Nurmion levy ei suostunutkaan latautumaan koneelle.

Säikähdin, katselin levyä, ei naarmuja. Kokeilin ripata muita levyjä, mikä onnistui mainiosti. Ongelma ei siis ollut tietokoneessa tai mediasoittimessa, vaan itse levyssä. Otin levyn ulos koneesta ja aloin tutkailemaan läpyskää tarkemmin. Ja kappas vain.


Tässä pisteessä allekirjoittanut flippasi 54 miljoonaa kierrosta. "Not playable on cd-rom drivers". ANTEEKSI VAIN, MUTTA MITÄ HELVETTIÄ TÄMÄ ON OLEVINAAN? Ostin siis CD-levyn joka ei toimi CD-asemassa. Tämä ei mahdu kaaliini millään tavalla. Tämä on järjetöntä. Sama kuin kävisin ostamassa mikropizzan, joka ei lämpene mikrossa.

Olisin ihan sujut asian kanssa, mikäli vain levyn kopiointi olisi mahdotonta, mutta nyt en kykene edes KUUNTELEMAAN ostamaani äänilevyä! Oletettavasti levyn kuunteleminen on mahdotonta myös pelikonsolilla, joten levyn kuuntelumahdollisuudet alkavat huveta. Pitääkö mun mennä jumankauta mun vanhempien autoon kuuntelemaan tätä levyä, häh?

Ai niin, ei tämä toimi autossakaan. Voi vittu!

Häiritsevintä tässä on ehdottomasti se, ettei tämmöisestä kusetuksesta ollut mitään vinkkiä levyn etu-tai takakannessa. Ei mitään! Ainoat sanat röyhkeästä kopionsuojauksesta ovat juurikin tuossa yllänähdyssä kuvassa. Pitääkö mun tästä lähtien alkaa availla näitä levynkansia kaupassa, jotta tietäisin, mitä pakkaus pitääkään sisällä?

Yritin hillitä hermoni ja miettiä vaihtoehtoja. Levyä en palauta, se on vissi. Tulin siihen lopputulokseen, että ainoa tapa kuunnella tätä levyä on röyhkeästi warettaa se. Warettaminen on mielestäni kaikin puolin väärin ja perseestä, yhteiskunnan tuho ym. ym., mutta tällä kertaa jouduin ylittämään kaikki henkiset esteeni ja laittaa Nurmion levy kulkemaan minulle kaistoja pitkin. Paitsi että eihän sitä ole missään ladattavissa. Perkele! Noh, säästyinpäs laittomuuksilta.

Lievästi ketuttaa. Tällä hetkellä levy makaa levyhyllyssäni täysin tyhjän panttina. Tuomari Nurmiota lainaten: Lasten mehuhetkiii päättyi ikävästiii.