Halo - kohti ääretöntä ja sen yli?

Halo. Tuo Microsoftin peliosaston lippulaiva. Peli, joka mullisti maailman ikuisesti. Peli, jonka tuntevat kaikki pelaajat. Ja jopa heidän äitinsä. Peli, joka on jokaisen Xbox -pelaajan pakko-ostos. Peli, jota kaikki rakastavat.

Hetkinen, anteeksi mitä?

Halo on maailman yliarvostetuin pelisarja. Olen pelannut sarjan jokaikistä pääpeliä, enkä kolmen kokonaisen pelin ja yhden lisäpaketin jälkeen ymmärrä vieläkään, mistä kaikki hypetys ja loisto on perustansa saanut.

Pelisarjan huimien myyntilukujen takana on selvästi Microsoftin aggressiivisen tehokas markkinointi. "Mullistava", "myyntimenestys" ja "pelasta maailma"-tyyppiset hehkutukset uppoavat pöhkömpäänkin moukkaan. Typerät, ylipainoiset jonnet ostavat, aivopeseytyvät ja kehuvat tuotosta kavereilleen. Sana leviää ja pian koko maailma on sokeiden halofanien vallassa. Pelikriitikoille vilautetaan viiden tonnin shekkiä ja huippuarvosanat on taattu. Samalla Microsoftin pelipuolen johtajat hierovat käsiään yhteen, nauravat räkäisesti ja tanssivat jormat ojossa pankkiin. Mission Accomplished.

Mutta minuahan te perkeleet ette huijaa.

Halon juoni on täyttä roskaa. Master Chief sitä ja tätä, Cortana jotain muuta, ei kiinnosta. Joka tapauksessa alienit hyökkäävät ja mestarikokki herätetään jostakin kumman horrostilasta siinä toivossa, että maailma pelastuu tämän vihreän pökkelön avulla. Jee.



Sitten alkaakin ikävystyttävin putkiräiskintä miesmuistiin. Jo ensimmäisen Halon ensimmäinen kenttä on painunut ikuisiksi muistikuviksi verkkokalvoilleni. Astu harmaaseen putkeen, ammu alien, hyppää seuraavaan harmaaseen putkeen, toista, toista, toista, toista, kenttä läpi. Klaustrofobia on väistämätöntä.

Kaikki kentät eivät tietenkään ole putkia, mutta silloin ne ovat liian laajoja, liian autoita, liian tylsiä ja liian pitkiä. Laajemmissa kentissä päästään yleensä ajamaan jollakin ajoneuvolla, jonka kontrollit ovat usein karmivaakin karmaisevammat. Jos räiskintäpelissä on loppujen lopuksi kyse intensiivisestä toiminnasta ja tiukasta pelituntumasta, niin miksi helvetissä Halon ajoneuvot käyttäytyvät niin naurettavan typerästi? En ole koskaan ollut minkäänlaisissa aineissa Haloa pelatessani (ehkä sietäisi, huh), mutta silti "luotettava" ajokkini käyttäytyi aivan kuin sitä olisi ajanut viiden promillen humalassa oleva kädetön aasi. Fysiikat ovat aivan hirveitä, ajoneuvo ajaa minne sattuu - yleensä rotkoon- , eikä ajaminen muutenkaan ole erityisen hauskaa. Harmi, että se on silti parasta, mitä koko pelillä on tarjottavana.

Yksi silmiinpistävimmistä Halon ongelmista on ehdottomasti se, kuinka typerästi suunniteltuja viholliset ovat. Verenhimoisten alieneiden tulisi herättää pelkoa ja kauhua, jopa kunnioitusta, mutta yllättäen tilanne onkin käännetty täysin päälaelleen. Pienimmät örkit herättävät pelon sijaan ennemminkin sääliä. Heikot kääpiöalienit juoksevat ympäriinsä huutaen, aivan kuin niiltä olisi varastettu joku iso tikkari. Isommat körmyt taas näyttävät kääpiöitäkin typerimmiltä ja ne kestävät toki paljon lämää, mutta ovat näköjään törmänneet lapsina johonkin valtavaan puuhun, sillä näiden kavereiden päässä ei vellin lisäksi tunnu liikkuvan mitään. Koko pelisarjassa on ehkä viisi tai kuusi erilaista vihollismallia, joista jokainen on joko tylsä tai ärsyttävän tylsä.

Räiskintäpeleissä tärkeintä oivan kenttäsuunnittelun ja tasapainoisen rytmityksen lisäksi ovat tietenkin ASEET. Ilman aseita ei ole räiskintää, ilman räiskintää ei ole toimintaa, ilman toimintaa ei ole mitään. Aseet siis näyttelevät suurta roolia räiskintäpelien maailmassa.

Ja mitä Halon aseet ovat...? Huokaan. Eivät mitään. Halon epätasapainoisissa aseissa ei ole pätkääkään munaa. Super Soakerit ampuvat piupiu ja körmyt kaatuvat pöks. Missä kickbacki? Missä äänitehosteet? Missä muna!? Ampuminen tuntuu tönköltä ja hitaalta, eikä pelistä tunnu löytyvän mahdollisuuksia strategiseen pelaamiseen, vaan yksinkertainen ramboilu tuntuu olevan paras taktiikka pelissä etenemiseen.



"No mut sä et oo pelannu multipleijerii!" Olen. Halo 3:n kampanja meni läpi neljän pelaajan cooppina, mikä oli kieltämättä ihan ookoo puurtamista. Tosiasia on kuitenkin se, että mikä tahansa peli tuntuu hyvältä, jos sitä pelaa kavereiden kanssa samaan aikaan. Se oikea todellinen nettipeli taas on niin nähtyä toimintaa, että hohhoijjakkaa. Yksinpelin tönkköys on edelleen tallella, eikä pelaaminen tunnu eroavan esimerkiksi antiikkisesta Quake 3:sta loppujen lopuksi paljon mitenkään.

En voi ymmärtää, kuinka näin turhanpäiväinen, sieluton ja tönkkö peli on saanut aikaan käsittämättömän fanikunnan ja oheistuotteiden litanjan. Komean ulkokuoren ja suuren hypetyksen alta löytyy keskinkertaisuutta tihkuva tylsä paukuttelu, jossa ei ole mitään mieltä.

Haloo!?

Tapaus Sonic the Hedgehog

Okei, myönnetään nyt heti aluksi, etten ole koskaan ollut erityinen Sonicin ystävä. Alkuperäiset 2D-tasoloikinnat ovat toki legendaarisia ja plaaplaa, mutta - rehellisyyden nimissä - niistäkin on vaikea pitää.

Soniceissa on (ymmärtääkseni) ideana paahtaa tuhatta ja sataa muka erilaisten ja mielikuvituksellisten kenttien läpi ja yrittää siinä sivussa sitten kerätä jotain rinkuloita. Käytännössä homma muistuttaa mitä tahansa tusinaloikkaa, mutta hei. Koska se on Segan maskottipeli ja siinä juostaan lujaa, sen on oltava hyvä. Vai mitä?

Soniceissa on aina ollut ongelmia. Ensimmäisten pelien silmiinpistävin ongelma oli se, kuinka huikean masentavaa oli paahtaa ensin tuhatta ja sataa vain lätkähtääkseen päin jotain puskasta hyppäävää körmyä. Juuri kun se pieni sievä hymy alkoi löytyä pelaajan kasvoilta...!



Koska reaktioaikaa on alle sekunti, on turhutuminen lähellä alta aikayksikön. Jos haluan pelata siis Sonicia kuten on tarkoitettu, niin miksi vitussa se on sitten estetty? Ainoat vaihtoehdot selvitä raivonpuuskahduksilta on siis kytkeä koodit päälle... tai yrittää muistaa kenttien rakenteet ulkoa.

Ulkoa muistaminen on kamalinta paskaa, mitä videopeleissä voi olla. En halua jankata samaa paskaa vuositolkulla, vaan haluan jatkuvalla syötöllä uusia elämyksiä ja kokemuksia. Tästä nimenomaisesta syystä useat tappelupelit ovat mielestäni täyttä roskaa. Jos haluan lyödä botteja turpaan, teen sen, enkä opettele 500 tuntia jotain vitun hadoukenia jossain vitun harjoittelumoodissa.

Siinä missä esimerkiksi Super Mariossa virheistä voi syyttää vain itseään, osoittaa syyttäävä sormi Sonicin kohdalla vain typerää japanilaista pelisuunnittelijaa.

Joka tapauksessa Sonic on loppujen lopuksi pelisarja, joka olisi puolestani saanut kuolla pois noin kymmenen vuotta sitten. Näin oltaisiin säästytty videopelihistorian kenties suurimmalta persraiskaukselta. Homma Sonicin kanssa alkoi mennä reisille jo Sonic 3D:n aikaan, joka oli aivan hävyttömän paska, muka-kolmiuloitteinen läimäys märällä rätillä kiveksille. "Peli", josta kykeni nauttimaan ehkä vain kovien huumeiden alaisena, jos silloinkaan. Kuten tiedämme, pahin oli vasta edessä.

Dramcast oli Segan viimeinen konsoli. Vaikka konsolille löytyikin kieltämättä herkullisia tekeleitä (Ikaruga, Skies of Arcadia, Jet Set Radio, Crazy Taxi), oli Dreamcast älytön floppi. Kenties tämä johtui osittain konsolin myyntivalteiksi luvattujen kolmiuloitteisten Sonicien paskuudesta. Näihin aikoihin Sega yritti muuttaa Soniceista modernimpia ja tehdä siilimaskotistaan jonkunlainen 128-bittisten konsolien tasohyppelyiden uranuurtaja. Jo edellisellä sukupolvella oltiin nähty loistavia pelisarjojen käännöksiä 3d-aikaan. Super Marion, Metal Gearin ja The Legend of Zeldan kaltaisten onnistujen sijaan Sonic liittyi Castlevanian ja muiden epäonnisten pariin.



Sega alkoi tunkea Sonic -universumiin kaikkea ylimääräistä hölynpölyä. Viittaan tällä erityisesti sarjan uusien hahmojen suuntaan. Ketä helvettiä liikuttaa pätkääkään superärsyttävän Amy Rosen, aneemisen Big the Fatin tai muiden heliumien seikkailut? Haluan Sonicin ja Eggmanin, kenties jopa Tailsin ja Knucklesin, mutta en mitään helvetin yhdentekeviä talitinttejä poukkoilemassa ruudullani. Uusien hahmojen järkyttävin puoli on se, kuinka Sega yritti muka tehdä niiden seurauksena pelejänsä monipuolisemmiksi, lisäämällä kaikenlaista epämääräistä, kuten ampumista ja kalastusta (herranjumala!) peleihinsä. Ikään kuin Sega olisi halunnut tehdä Sonicista valovoimaisen ja monipuolisen hahmon, Marion tapaan.

Sonic EI TOIMI kolmiuloitteisena seikkailupelinä. Toki kaksiuloitteisten Sonicien ongelmat ovat edelleen kolmiuloitteisissa peleissä läsnä, mutta kolmannen ulottuvuuden ja uuden teknologian otettua vallan sinisestä siilistämme, on ongelmia ilmiintynyt lisää ja lisää ja lisää. Ja lisää. Kameraongelmista paskaan ääninäyttelyyn, typerästä kenttäsuunnittelusta jo edellämainittuihin idioottimaisiin hahmoihin ja niin edelleen.

Lopulta tuntuu siltä, ettei Sega ole edes yrittänyt tehdä mitään sarjan hyväksi sitten Sonic Adventure 2:n (joka on muuten reippaasti paras kolmiuloitteinen Sonic, eikä siltikään kovin loistelias). Nykyisen sukupolven synnyttyä Sonic ikään kuin vajosi unholaan. Sonicista tuli Dreamcastin kuoleman myötä täysin nolla, tusinatuote. Ilmeetön hahmo, jonka kohtalon ovat jakaneet myös kollegansa Crash Bandicoot ja Spyro. Sonic Adventure 2:n jälkeen Sonicista katosi se pieninkin hehku, se kiilto, mikä sen yllä oli paistatellut vuosikausien ajan. Sonicista tuli liukuhihnatuotetta, äivotonta massaa, joka yrittää uudistua menestyksekkäästi ja miellyttää kaikkia, onnistumatta missään. Soniceja tulee liikaa. Ne ovat liian tylsiä ja huonoja herättääkseen muiden kuin koko ikänsä Segan munaa imeneiden huomion.

Voisin avautua useita kymmeniä sivuja siitä, kuinka hävyttömällä tavalla Sega on kohdellut maskottiaan nykyisen sukupolven aikana. En kuitenkaan halua kiinnittää tähän surunäytelmään liikaa huomiota, joten ritareiden ja ihmissusien myötä voinen tiivistää ajatukseni Sonicista muutamiin lauseisiin. Näiden uusien pelisarjan osien, spinoffien ja televisiosarjojen myötä on harmittavaa todeta se tosiasia, että Sonic on menettänyt identiteettinsä. Mihin katosi kylmänviileä tasohyppelyiden toimintasankari? Sega ei näytä ymmärtäneen sitä, ettei Sonic ole Marion kaltainen kaikkeen sopeutuva yleiskasvo! Varsinkaan silloin, kun otetaan puheeksi pelien laatu.

Joka tapauksessa pelaajat tuntuvat vain haluavan ensimmäisten Sonicien kaltaista toimintaa. Sega kuuntelee kerrankin fanejaan, ja mitä saamme: kaksiuloitteisen Sonicin (jippii), joka... on herranjumala sentään... SONIC 4! Jälleen kerran, voisin käyttää tunteja, ellen jopa päiviä vain avautuakseni siitä, kuinka typerä nimi Sonic 4 on, kuinka typerä idea on julkaista peli rikkinäisinä osasina internetin kautta, ja niin edelleen. Tyydyn kuitenkin esittämään keskimmäisen järkytykseni kohteen tämän kuvan avulla:



Okei Sega, okei. Halusimme ensimmäisten Sonicien kaltaisen pelin. Ero on siinä, että tämä on aivan vitun sama peli, jota pelasin 20 vuotta sitten Mega Drivella. SONIC 4... Sega... Vittu!

Tervehdys!

Tervehdys, ystävät!

Olen Törö, 18-vuotias komea lukiolainen jostakin landelta. Mielenkiintoni kohteita ovat erityisesti rokkenroll-musiikki ja videopelit. Idea blogin aloittamiselle syntyi juuri näistä kiinnostukseni kohteista. Halusin kirjoittaa ja jakaa mielipiteitäni näistä asioista. Kenties kirjoitan joskus jostain muustakin. En ole rajannut blogini aihealuetta mitenkään, mutta ainakin näin aluksi uskon räkiväni tekstiä lähinnä musiikista ja videopeleistä, sekä niiden aiheuttamista ilmiöistä.

Kommentteja saa (ja pitää) jättää. Kaikenlainen palaute on aina mieluisaa. Toivottavasti viihdytte meikäläisen tekstien parissa.