Halo - kohti ääretöntä ja sen yli?

Halo. Tuo Microsoftin peliosaston lippulaiva. Peli, joka mullisti maailman ikuisesti. Peli, jonka tuntevat kaikki pelaajat. Ja jopa heidän äitinsä. Peli, joka on jokaisen Xbox -pelaajan pakko-ostos. Peli, jota kaikki rakastavat.

Hetkinen, anteeksi mitä?

Halo on maailman yliarvostetuin pelisarja. Olen pelannut sarjan jokaikistä pääpeliä, enkä kolmen kokonaisen pelin ja yhden lisäpaketin jälkeen ymmärrä vieläkään, mistä kaikki hypetys ja loisto on perustansa saanut.

Pelisarjan huimien myyntilukujen takana on selvästi Microsoftin aggressiivisen tehokas markkinointi. "Mullistava", "myyntimenestys" ja "pelasta maailma"-tyyppiset hehkutukset uppoavat pöhkömpäänkin moukkaan. Typerät, ylipainoiset jonnet ostavat, aivopeseytyvät ja kehuvat tuotosta kavereilleen. Sana leviää ja pian koko maailma on sokeiden halofanien vallassa. Pelikriitikoille vilautetaan viiden tonnin shekkiä ja huippuarvosanat on taattu. Samalla Microsoftin pelipuolen johtajat hierovat käsiään yhteen, nauravat räkäisesti ja tanssivat jormat ojossa pankkiin. Mission Accomplished.

Mutta minuahan te perkeleet ette huijaa.

Halon juoni on täyttä roskaa. Master Chief sitä ja tätä, Cortana jotain muuta, ei kiinnosta. Joka tapauksessa alienit hyökkäävät ja mestarikokki herätetään jostakin kumman horrostilasta siinä toivossa, että maailma pelastuu tämän vihreän pökkelön avulla. Jee.



Sitten alkaakin ikävystyttävin putkiräiskintä miesmuistiin. Jo ensimmäisen Halon ensimmäinen kenttä on painunut ikuisiksi muistikuviksi verkkokalvoilleni. Astu harmaaseen putkeen, ammu alien, hyppää seuraavaan harmaaseen putkeen, toista, toista, toista, toista, kenttä läpi. Klaustrofobia on väistämätöntä.

Kaikki kentät eivät tietenkään ole putkia, mutta silloin ne ovat liian laajoja, liian autoita, liian tylsiä ja liian pitkiä. Laajemmissa kentissä päästään yleensä ajamaan jollakin ajoneuvolla, jonka kontrollit ovat usein karmivaakin karmaisevammat. Jos räiskintäpelissä on loppujen lopuksi kyse intensiivisestä toiminnasta ja tiukasta pelituntumasta, niin miksi helvetissä Halon ajoneuvot käyttäytyvät niin naurettavan typerästi? En ole koskaan ollut minkäänlaisissa aineissa Haloa pelatessani (ehkä sietäisi, huh), mutta silti "luotettava" ajokkini käyttäytyi aivan kuin sitä olisi ajanut viiden promillen humalassa oleva kädetön aasi. Fysiikat ovat aivan hirveitä, ajoneuvo ajaa minne sattuu - yleensä rotkoon- , eikä ajaminen muutenkaan ole erityisen hauskaa. Harmi, että se on silti parasta, mitä koko pelillä on tarjottavana.

Yksi silmiinpistävimmistä Halon ongelmista on ehdottomasti se, kuinka typerästi suunniteltuja viholliset ovat. Verenhimoisten alieneiden tulisi herättää pelkoa ja kauhua, jopa kunnioitusta, mutta yllättäen tilanne onkin käännetty täysin päälaelleen. Pienimmät örkit herättävät pelon sijaan ennemminkin sääliä. Heikot kääpiöalienit juoksevat ympäriinsä huutaen, aivan kuin niiltä olisi varastettu joku iso tikkari. Isommat körmyt taas näyttävät kääpiöitäkin typerimmiltä ja ne kestävät toki paljon lämää, mutta ovat näköjään törmänneet lapsina johonkin valtavaan puuhun, sillä näiden kavereiden päässä ei vellin lisäksi tunnu liikkuvan mitään. Koko pelisarjassa on ehkä viisi tai kuusi erilaista vihollismallia, joista jokainen on joko tylsä tai ärsyttävän tylsä.

Räiskintäpeleissä tärkeintä oivan kenttäsuunnittelun ja tasapainoisen rytmityksen lisäksi ovat tietenkin ASEET. Ilman aseita ei ole räiskintää, ilman räiskintää ei ole toimintaa, ilman toimintaa ei ole mitään. Aseet siis näyttelevät suurta roolia räiskintäpelien maailmassa.

Ja mitä Halon aseet ovat...? Huokaan. Eivät mitään. Halon epätasapainoisissa aseissa ei ole pätkääkään munaa. Super Soakerit ampuvat piupiu ja körmyt kaatuvat pöks. Missä kickbacki? Missä äänitehosteet? Missä muna!? Ampuminen tuntuu tönköltä ja hitaalta, eikä pelistä tunnu löytyvän mahdollisuuksia strategiseen pelaamiseen, vaan yksinkertainen ramboilu tuntuu olevan paras taktiikka pelissä etenemiseen.



"No mut sä et oo pelannu multipleijerii!" Olen. Halo 3:n kampanja meni läpi neljän pelaajan cooppina, mikä oli kieltämättä ihan ookoo puurtamista. Tosiasia on kuitenkin se, että mikä tahansa peli tuntuu hyvältä, jos sitä pelaa kavereiden kanssa samaan aikaan. Se oikea todellinen nettipeli taas on niin nähtyä toimintaa, että hohhoijjakkaa. Yksinpelin tönkköys on edelleen tallella, eikä pelaaminen tunnu eroavan esimerkiksi antiikkisesta Quake 3:sta loppujen lopuksi paljon mitenkään.

En voi ymmärtää, kuinka näin turhanpäiväinen, sieluton ja tönkkö peli on saanut aikaan käsittämättömän fanikunnan ja oheistuotteiden litanjan. Komean ulkokuoren ja suuren hypetyksen alta löytyy keskinkertaisuutta tihkuva tylsä paukuttelu, jossa ei ole mitään mieltä.

Haloo!?